Neidistä rouvaksi.

http://theyouthculturereport.com/wp-content/uploads/2013/04/ball-n-chain-marriage.jpg

Tässä taannoin, jotakin jenkkiläistä hääohjelmaa katsoessani, koin ensimmäisen stressinpoikasen: tajusin, että helvettos, mustahan tulee vaimo. Neiti-ihmiset valmistautuivat kimpin kiinniottoon, kun morsian selkä heihin päin valmistautui taasen viskomaan kimppua innokkaille neitokaiselle. Ja silloin se iski: enää ikinä, siis IKINÄ, en ole siellä vastaanottavassa päässä. Kerran vippaan kimpun menemään, ja morsiuskimppuhulinat mun osalta on sitten siinä. 

Siis ihan oikeasti, musta tulee ROUVA....

Toinen "siis ihan oikeasti me ollaan menossa naimisiin" tajuaminen tuli kun vein pyykkejä pyykkitupaan. Rappukäytävän alakerrassa katselin nimitaulua, ja mietin että tuostahan pitää sitten saada tuo toinen sukunimi pois kun on häät vietetty. Siitä mietin sitten muita nimiasioita: ajokorttikin pitää vaihtaa. Silloin se iski. Siis ajokortti. Mun ajokortissa ei kohta enää lue mun neiti nimi, vaan rouva nimi. Tässähän menee koko identiteetti uusiksi! 

Siis ihan oikeasti, musta tulee ROUVA....? 

Stressaako mua muuten naimisiin meno, tai epäilisinkö hetkeäkään etteikö se olisi juuri oikea ratkaisu? En. Asiat alkaa vaan konkretisoitumaan, ja sitä kautta asioita miettii eri vinkkelistä: tässä ihan oikeasti mennään naimisiin, eikä vaan järjestetä häitä. Tässä ihan oikeesti ollaan lupaamassa ääneen (muutenkin kuin toisillemme), että kyllä me ollaan yhdessä aina, eletään elämämme vanhoiksi korpuiksi asti yhdessä. Luvataan rakastaa toisiamme vielä kun ollaan kuin kuusituntia kylpyammeessa lilluneita ruttunaamoja. Ääneen sen sanominen kaikkien meille tärkeiden ihmisten ympäröimänä ei varmasti muuta yhtään mitään, ja samalla se muuttaa kaiken mihin on totuttu. 

Siis ihan oikesti, musta tulee ROUVA!

Ensi sukellus

http://wedding-yes.blogspot.fi/2009/06/bridal-dress-in-sepia-wedding.html

 Tänään matkasimme äitini ja kolmevuotiaan kummityttöni kanssa kesäpäivän ajelulle Tampereen suuntaan. Netissä kiertänyt huhu 100€ maksavista hääpuvuista Ylöjärven vahinkotavarakeskuksessa piti käydä toteamassa matkalla todeksi. Ja sieltähän niitä pukuja löytyi, rekkiä rekin perään, kokoja laidasta laitaan, pukuja vuosikymmenten takaa tähän päivään.

Vaan löytyikö SE puku?

Kriteereinä puvussa minulla on värin lisäksi malli, laahuksen pituus sekä olkainten lukumäärä. Sovitin kahta pukua, toinen kaunis off-shoulder. Toinen kaunis, yksinkertainen kuin kantajansakin, halterneck.

Vaikka kuinka tönötin ja tuijotin itseäni peilistä, ja ajattelin että that's it, en saanut muuta kuin ahdistuksen aikaan. Ihan tosi, that's it? Toinen puku, ja THAT'S IT? Äidin lähtiessä kummitytön kanssa maksamaan lelut, jotta saatiin myös kolmivuotias innostumaan hääpukuostoksista, oli puku saatava pois päältä. Siis ihan oikeasti, onko tämä nyt se? Täyttääkö tämä nyt ne ihan jokaisen kriteerin mikä mulla oli? Ihan tosissaan, toinen sovittamani puku. Hymyilinköhän edes sitä sovittaessani? Kyllä, se oli hyvä puku. On edelleen. Siellä Ylöjärven rekissä.

Puku ei ollut SE.

Puolisolleni soitin äsken kotiin tultuani. Kerroin sovittaneeni hääpukuja. "No, löytyikö?" kysyi hän (todennäköisesti erittäin toiveikkaana, ottaen huomioon 100€ hintalapun puvuissa). "En ostanut, mutta löytyi yksi ihan kiva"

"Onneksi et ostanut, ihan kiva ei riitä"

Ja oikeammassa hän ei olisi voinut olla. Jos meinaan käyttää tuhottoman ison summan juhlaan, mekkoon ja ulkonäköön, niin "ok" ei ole ok. Puku, joka saa minut hymyilemään, on ok. Puku, jossa tunnen itseni kauniiksi, on ok. Puku, joka pukee minua, on ok. Puku, joka on läheisteni mielestä upea, on ok. Puku, joka täyttää kaikki nämä, on SE puku.

Jenkkiohjelmissa eukot käyttävät pienen kaksion käsirahan verran hääpukuun. Pukuun, joka on päällä päivän. Ehkä sen elämän tärkeimmän juhlapäivän, mutta kuitenkin - päivän. Itselleni prioriteettina on löytää puku, jossa tunnen itseni kauniiksi, mutta ilman että tarvitsee miettiä sen kustannuksia. En aio myydä pukuani jälkikäteen (ainakaan todennäköisesti), koska muutoin olisi aivan sama vuokrata puku alunalkajaan ja säästää. Haluan, että puku on sen verran edullinen, ettei edes rahapulassa tunnu että tällä elettäisiin viikko. Ostan puvun, koska voin aina haaveilla, että mahdollinen tuleva tyttäreni sen päälleen laittaa. Itsekin todella harkitsin äitini puvun laittamista - modattuna toki. Enkä ole sitä pois sulkenut vieläkään.

http://www.cosmopolitan.com.au/bride/fashion-and-beauty
/bride-fashion/2014/5/most-revealing-wedding-dresses/

Tai koska tykkään pukeutua persoonallisesti, ehkä menen tällä.

Muistaisi muuten mummot ja vaarit, myös ne dementiasta kärsivät. 

Ja kirkossa vasen puoli ammottaisi tyhjyyttään.

Ja lapset näkisivät painajaisia vielä keski-iän kriisissä.
 
Ja puoliso kirkossa vastaan kävellessä todennäköisesti kävelisi ohi.  

Ehdoton "EI"

Kuulun sosiaalisessa mediassa jos johonkin hääaiheeseen ryhmään ja kirpputoriin. Olenkin ennättänyt ostaa jo koristeita häihin, ja huomattavasti edullisemmin kuin kaupasta. Eräs toimivaksi rahansäästämiseksi havaittu keino oli myös nyysiä parhaan ystävän häistä pöytäkoristeet lähtiessä.

Ulkonäköni lukiessani keskustelua
https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/236x/59/04
/a4/5904a4953b76ff24b0de40bdb420db1a.jpg

Päätin poistua eräästä seuraamastani hääaiheisesta ryhmästä toistaiseksi keskustelun "ehdottomat eit hääjuhlassa" siivittämänä. Nämä tulevat morsiamet kun kirjoittivat pitkää listaa siitä, mitä häissä saa tapahtua, ja mitä ei. Samaiset tulevat rouvat kirjottelevat, kuinka milloin mikäkin ärsyttää, kun ei mene oman mielen mukaan - anoppikin kun kehtaa mielipiteitään laukoa. Vanhemmat eivät missään nimessä saa osallistua häiden kustannuksiin koska "me ollaan aikuisia". Kyseessä on MEIDÄN PÄIVÄ, ettekö te tajua?

Itselläni niin sanotusti paloi käpy.

Minusta on vallattoman ihanaa, että äitini osallistuu häävalmisteluihin, ja kertoo mielipiteensä. Hänen kommenttinsa "en ole ihan varma laitatko hunnun" ei tarkoita, että hän päättäisi laitanko minä hunnun. Se tarkoittaa, että hän ei ole varma kuinka huntu asuuni sopisi (joka by the way on vielä jossain ihan muualla kuin minulla..). Kun anoppi sanoo keitä pitäisi kutsua, hän ei soita heille kutsua, vaan vinkkaa että heidätkin voisi kutsua. Ja jos hiivatti vie joku tahtoo rahaa pistää meidän hääjuhlaamme, antaa palaa.

Toinen asia, mikä hämmästyttää ja kummastuttaa, on tuo iän ikuinen "ne on teidän häät, teette just niin kuin itsestä tuntuu, teidän juhlat, vain teillä on merkitystä". HUUHAATA! Jos haluttaisiin juhlat, joissa vaan meillä on merkitystä, talsittaisiin kahdestaan verkkareissa papin eteen sanomaan joo kyllä ja lähdettäisiin raflaan syömään. Todistajatkin otettaisiin kirkolta. Silloin ei tarvitsisi miettiä muita (paitsi ehkä papin aikataulua ja todistajien työvuoroja). Koska järjestämme juhlat 75:delle ihmiselle, tulee myös nämä 75 hahmoa ottaa huomioon. Kyllä, me järjestämme oman näköisen juhlamme, mutta emme järjestä juhlia vain itsellemme (vaikka pieni perversio minulla on siitä, että istuttaisiin kruunut päässä valtaistuimilla koko päivä ja vieraat vaan katsoisivat kun me syödään ja juodaan. Saattaisi bileet loppua lyhyeen).

Ja mitä tulee näihin "ei tätä minun häihin". Jos et halua karjalanpaistia häihin, KERRO SE PITOPALVELULLE. Jos et tahdo tiaraa päähäsi, ÄLÄ LAITA TIARAA PÄÄHÄSI. Simple as that. Mutta kun kerrot, että ehdoton ei on humalassa esiintyminen, kun juhlissa saa ostaa omat juomansa, on yhtälö kumma. Alaikäisten juomista voit rajoittaa - niin sinun kuuluukin tehdä - mutta aikuinen ihminen saa tintata viinaa nielusta alas niin paljon kuin lystää. Jos on liikaa, häntä voi kehottaa poistumaan. Et kuitenkaan voi päättää tinttaako hän kiljua vai kaljaa.

Ja jos et halua pönötystä, tanssia, laulua, et tarjoa alkoholia etkä lämmintä ruokaa, ei saa puheita pitää ja haluat että juhlitaan läpi yön, niin miten helkatissa sinä sen toteutat?

Missä mennään

Juhlapaikka, check
Pitopalvelu, check

Eli juhlat saadaan aikaiseksi. Vielä vaan puuttuu se, joka tekee juhlasta häät: vihkiminen.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Vantaan_Pyh%C3%A4n_Laurin_kirkko

Tarkoituksenamme on saada oman seurakuntamme kirkko, mutta kyseinen kirkko kun ei ota vielä varauksia vastaan. Eikä ota vielä syyskuussakaan, vaan silloin saamme esittää toiveen halutusta vihkiajasta, ja jos on päällekkäisyyksiä, ne arvotaan. En kuitenkaan ota asiasta sen suurempaa stressiä, koska a) oman seurakunnan jäsenet ovat etusijalla, b) häämme ovat jo kesäkuussa ja c) haluamme mahdollisimman aikaisen vihkiajan.

Monesti olen miettinyt näitä hahmoja, jotka haluavat kirkkovihkimisen, ja sen vuoksi liittyvät kirkkoon. En pysy tässä kärryillä. Kirkossa kun kysytään "kaikki tietävän jumalan kasvojen edessä tahdotko", ja jos et oikein usko tähän, niin miksi se siellä pitää kuuluttaa? Tahdotko oikeasti nimenomaisesti jumalan kasvojen edessä? Kirkko on kaunis miljöö, kyllä, mutta onhan siinä paljon muutakin kuin alttaritaulut, holvikäytävät ja kattomaalaukset.
Uskonto on minulle ollut aina tärkeä, siitä hetkestä kuin kuusi-vuotiaana ilmoitin äidilleni että rakastan Jeesusta enemmän kuin häntä (kirkon esikoulu, ei nyt välttämättä ihan totuus tänä päivänä - jos edes silloin..). En väitä olevani harras uskovainen, en käy edes kirkossa kuin joka kolmas joulu, silloinkin jos jaksan valvoa. En väitä että eläisin kristillisten arvojen mukaan, tai uskoisin Jeesukseen jumalan poikana. En väitä, että Raamatun sana on laki, enkä ole edes lukenut kuin luvun sieltä, toisen täältä - tämänkin rippikoulussa. Mutta silti, jotain sellaista löydän luterilaisesta kristinuskosta, johon voin samaistua, ja siksi haluan astella siihen miljööseen, "viimeisen ehtoollisen" ja papin eteen, kävelemään holvikäytävää ja tsiigaamaan kattomaalauksia. Enkä toistaiseksi ikinä, vaikka mikä tuska on elämässä kohdannut, ole epäillyt jumalan olemassa oloa.

Jesse nyt on erikseen.

Juhlapaikaksemme on valikoitunut hyvin lähellä kirkkoa sijaitseva seuraintalo. Aikaisempi valintamme sijaitsi noin puolen tunnin ajomatkan päässä kirkosta, ja hinta oli erittäin edullinen verrattuna moniin muihin juhlapaikkoihin. Puoli tuntia, 30 kilometriä, ei mielestäni ole liikaa vieraillekaan liikkua, moni kun kuitenkin tulee omilla autioillaan ja kimppataksit ovat kanssa suosittuja. Juhlapaikka oli sopivan kokoinen, sijaitsi rauhallisessa ympäristössä, juhlia saisi vaikka läpi yön. Astiat talon puolesta. Kaikki oli hyvin. Vaan niimpä minä tunnettuna tuuliviirinä päätin heittää budjetin romukoppaan ja valita kolme kertaa kalliimaan juhlapaikan kävelymatkan päästä (ja oikeasti puolisokin tykkäsi tästä reilusti enemmän). Koska on se vaan helpompi. Ja tilat on vielä paremmat, ja siistimmät. Ympäristö on rauhallinen, eikä kimppatakseille ole tarvetta. Juhliakin saa, kunhan avaa kukkaronnyörejä. Astiat saa aina vuokrattua, vaikkakin mahtavat 70-luvun paskanruskea kahviastiasto on talon puolesta. Kaikki on siis hyvin.

Mikä meille sitten oli tärkeää juhlapaikan välinnassa? Sijainti ei alkuun, loppuun sitäkin enemmän. Tarve on mahduttaa meidän 75 vierasta sopivasti sisään, ja jättää tilaa tanssille. Tarve on päästä pihalle (vaikka todennäköisesti kesäkuussa on kylmä ja sataa, joten kukaan ei ulos edes halua). Tämäkin tarve huomattiin vasta kun alettiin paikkoja katsomaan - eräs paikka sijaitsi ostarilla, kerrostalon yläkerrassa. Hieno paikka, sisään vaan mennään paikallisen räkälän terassin vierestä, ja meidän vieraat tuntien räkälä täyttyisi äkkiä puvut päällä istuvista hepuista. Ainoa ulkoilu mahdollisuus olisi siis lasitettu parveke, tai tämä terassi. Hyvä, jos sataa kuin saavista kaataen, huono jos ei. Niinpä päädyttiin, että halutaan piha. Juhlapaikassamme on onneksi iso katettu alue, jossa voi vilvoitella sateenkin sattuessa, ja eiköhän vielä joku markiisi saada pihalle jotta iltapala voidaan grillata sateenkin sattuessa.

Me tykätään viinistä, oluesta ja siideristä, eikä suinkaan olla järjestämässä mitään kahvituskekkereitä. Niinpä juhlapaikassa on myös tärkeää että saadaan tuotua omat juomat. Pitopalvelumme täti onneksi vielä huomautti, että parempi olla kylmäkaappi näille, pääsee helpommalla. Aiempaan juhlapaikkaan, siihen 30km päässä sijaitsevaan, olisi tämä pitänyt vuokrata. Nykyisessä juhlapaikassamme on kaapit omasta takaa (3kpl). SELKEÄ ETU! Tästä kyllä mielellään maksaa!

Pitopalvelumme valitsimme juhlapaikalle tuonne 30km päähän, ja sieltä suunnalta he ovat. Onneksi heille ei ole ongelma tulla täysin toiseen kaupunkiin, vaan saadaan heidät. Emme ole koskaan maistaneet ruokaansa, eikä tiedetä miten he toimivat, mutta käydessään meillä kotona, antoi tämä pitopalveluyrittäjä todella osaavan kuvan itsestään, ja jäi hyvä fiilis. Sitä paitsi menu on hyvä, juuri sellainen kun meille sopii! On salaattia, kalaa, lihaa, kuumaa ja kylmää. Eikä tarvitse maksaa edes itseään kipeäksi, vaan sopuhintaan saadaan hyvä. Ja koska täti lupasi meille tehdä maistiaiset hääkakusta, oli diili syntynyt.

324 +/- karkauspäivä

Pitkän vatvonnan ja soutamisen ja huopaamisen ja kaiken maailman arpomisen jälkeen perustin blogin, jossa tuumailen häihin liittyviä asioita, ajatuksia ja tunteita. Sitten poistin sen blogin, koska se ei tuntunut hyvältä. Sitten taas vatvoin, soudin ja huopasin, heitin noppaa ja otin yhteyttä shamaaniin. Ja tässä sitä ollaan. Pääsääntöisesti siksi, että vihdoin viimein sain yhdistettyä tämän blogin muiden blogieni joukkoon. Ei ollut helpoin homma, vaan työn ja tuskan takanaa - vanhat salasanat ja sähköpostiosoitteet olivat kadonneet mielen sopukoista vihreämmille niityille.

Miksi päädyin raapustamaan hääsuunnitelmia julkiseen muotoon? Eihän niitä kuitenkaan lue kuin äiti. Ehkä anoppi, jos joskus viinilasin jälkeen satun mainitsemaan blogin olemassaolosta. Sisko, jos ennättää; joku muu perheen jäsen jos hoksaa. Puoliso, jos muistaa. Mutta pääsääntöisesti minä itse, vuoden, kahden tai viiden päästä. Silloin hävettää, ehkä. Tai sitten naurattaa, kuten nyt aiemmat blogini ulkomaankomennuksilta.

Tuskin kirjoitan jokaista tunnetta, ärsytystä tai muuta. Mutta ehkä kirjoitan ne, mitkä pitää juuri siinä hetkessä pukea sanoiksi. Ehkäpä juuri ne tunteet on ne, mitkä ansaitsevatkin tulla kirjoitetuksi. Se, pitääkö tämä blogi sisällään jatkossa vain häihin liittyvää höpinää, jäänee vielä arvoitukseksi. Siitä se kuitenkin lähtee liikkeelle.

No kukas minä sitten olen, jos sinä, lukija, et satu olemaan oma äiti ole joka tuntee minut sen 27 vuoden takaa. Olen se, joka kertoo itsessään noissa kahdessa muussa blogissa, tutustu. Tällä hetkellä olen kesän 2016 morsian, tuleva rouva "puolisoni sukunimi". Tällä hetkellä elämäni koostuu häiden suunnittelusta, ja herra "puolisoni sukunimi" kanssa arjen ja juhlan elämisestä. Tai ei niitä voi erottaa, arki on juhlaa ja juhla on arkea. Tähän pyritään.

Jahka kirjoituskärpänen puraisee, kerron enemmän missä mennään ja miten tähän asti on päästy. Nyt lähden hakemaan tuon herra "puolisoni sukunimi" työmaalta, ja lähdemme nauttimaan tästä illasta. Onhan kuitenkin torstai 23. päivä.