Pientä stressin poikasta oli ilmassa, kun Vantaan Pyhän Laurin kirkon vihkiaikatoiveet tuli toivottaviksi 31.8. Ensimmäinen "ach nein" hetki tuli kun toiveita syötti sisään: meidän toivomaa vihkiaikaa ei ollut olemassa! Toiveenamme oli, tai siis ajatuksena toiveesta, että saisimme vihkiajan heti kello 12:00. Vaan ei, ensimmäinen aika 12:30. Kun pääsin yli siitä, kuinka pöljältä 12:30 näyttää kutsussa, lakkasin sitä miettimästä. Toiveet siis sisään, ja jännittämään.
Voi että mä jännitinkin.
Vihkiajoista luvattiin tiedottaa 15.9. mennessä. Tiukka kahden viikon "Mikähän aika saadaan, mikähän aika saadaan, saadankohan aikaa lainkaan, apua apua apua" häästressi nosti päätään.
Kahden viikon aikana, näin unta esimerkiksi itsestäni hääpuvussa, kampauksessa ja meikissä hääpäivän aamuna. Olin juhlapaikalla, kun tajusin ettei sitä oltu koristeltu. Ja minä sitten tamineissani aloin yksinäni siirtelemään pöytiä ja hikoilin meikit poskille ja tukan suoraksi. Kirosin kun kukaan ei auta, ja sitten tuli väärät vieraat saliin.
Toisessa unessa näin, että minulle tuli sähköposti: vihkiajaksenne on varmistunut kello 19:00. Siis seiskalta. Mitääääää. Onneksi heräsin.
Kolmannessa unessa, mieheni halusi ehdottomasti käydä prässäämässä housunsa kotikaupunkinsa tutulla ompelijalla. Kotikaupunki sijaitsee noin 230km päässä hääpaikasta. Katsoin kelloa, ja se oli 10 vaille vihkiminen. Olimme edelleen housuja prässäämässä... Jollakin keinolla ehdimme kirkkoon, mutta kaikki päivässä meni päin prinkkalaa.
Alitajunta siis hieman mukana häästressissä.
Maanantaina 14.9. kello 21:44 oli sähköpostiin kilahtanut viesti: "Onneksi olkoon, olette saaneet vihkiajan toivelistaltanne. Ajan löydätte sähköpostin lopusta". Sydän tykyttäen kelasin viestin loppuun, ja sitten olikin hymy korvissa. Aika: 11.6.2016 kello 12:30-13:00.
JEEEEEEEE!!!!!!
Tiistaina kuulin, että eräs tuttava pariskunta ei ollut lainkaan saanut aikaa vihkimiseen, vaikka kyseessä on oman seurakunnan kirkko... Olin vielä enemmän huojentunut - onneksi me saatiin kirkko! En ole edes miettinyt vaihtoehtoisia kirkkoja, koskaan, ikinä.
niin että JEEEEEEEE!!!!!!
_______
Unesta vielä sen verran. Unessa, jossa kaikki meni päin prinkkalaa. Myöhästyimme, ei ollut unelmien häät. Lopuksi olimme puolisoni ja äitini kanssa jossain huoneessa, juhlan jälkeen. Kysyin äidiltäni, että ollaanko me nyt ******siä. Että nytkö olen vaimo. Äiti sanoi kyllä. Enkä ole koskaan ollut yhtä onnellinen.
perjantai 18. syyskuuta 2015
perjantai 28. elokuuta 2015
Kyllä äiti tyttärensä tuntee...
... ainakin minun äitini minut. Nimittäin hääpuku, CHECK! Ja kaikki kiitos tästä kuuluu maailman parhaalle ja rakkaimmalle äitille <3
Jo pelkästään hääpukuja katselemaan lähdettiin, kun äitin kollega laittoi viestiä, että heillä päin hääpukuliikkeessä alennus, 50 % kaikista puvuista (www.pop-wedding.fi). Niinpä minä otin puhelimen kauniiseen käteen, soitin, ja varasin ajan keskiviikoksi 26.8. Äkkiä puhelua siskolle, että pääseekö myös mukaan. Hänellä on työhaastattelu. PKELE! Uutta soittoa liikkeeseen, olisiko mahdollista sovitus torstaina 27.8. Kyllä käy. Niinpä minä järjestin työkuvioni vaikeasti, mutta onnistuneesti (suurin piirtein) ja päädyin ajamaan itse 130km matkan virkistyspäivään, jotta pääsee myös sisko makutuomariksi.
Sisko soittaa keskiviikkona, että haastattelu siirtyi, ja olisi hyvä päästä keskiviikkona jo puku kaupoille.... Sisko tarttui puhelimeen, sai ajan varattua, ja minä säädin työasiat nyt takaisin toiseen suuntaan. Hieman siis suunnitelmat heitti, niin sanotusti, härän pyllyä.
Vaan ei sen väliä, keskiviikkona suuntasimme Järvenpäähän.
Minulla oli tietyt kriteerit, jotka piti täyttyä puvussa. Niitä oli 3. Etsin siis itse pukuja, jotka täyttävät nämä kriteerit. Ja löysinkin pari hyvää. Siskokin löysi pari hyvää. Äiti löysi ehkä yhden hyvän, ja yhden mistä jo rekissä sanoin että "äiti, ei". Äiti kuitenkin kovasti sanoi että pitää sovittaa, ja antoi myyjärouvalle puvun.
No, sovitin ensimmäistä (äitin valitsemaa) pukua, ja se oli hyvä. Ei täydellinen, mutta hyvä. Säikähdin. Hitto, äitikö sen puvun löysi... Jatketaan kuitenkin sovittamista, ei se ollut SE puku. Pari muuta, huti, ei mun pukuja. Joskin nämä olivat niitä minun valitsemiani, niitä, jotka täyttivät kaikki kriteerit. Mutta ei, ei mitään fiilistä. "Vanhentaa", "Liikaa kangasta" taisivat olla kommentteja, jotka kaksi vuotta nuorempi siskoni suustaan päästi. Eli ei.
Ja sitten. Se puku. SE puku. Josta minä sanoin äitille, että "äiti ei". Niin se puku.
Se oli SE puku.
Olen sinänsä ollut aina helppo shoppailija, että kun löydän mieleisen, lopetan etsimisen. Niin kävi myös nyt. On mahdollista, että jossain on puku, joka on vielä parempi. Mutta on erittäin paljon todennäköisempää, että ei ole. Niinpä etsintä loppui siihen hetkeen.
Koska se oli SE puku.
En aio kertoa millainen puku minulla tulee olemaan, se selviää kesäkuussa. Syystä että äitini, siskoni, veljeni ja kaasojeni lisäksi kukaan vieras ei saa tietää millainen pukuni on. Se on yllätys. Sanon "vieras", tarkoitan häävierasta, ja sanon sen siksi, että jok'ikinen työkaverini tietää jo pukuni ulkonäön (EN VOINUT VASTUSTAA!!). Haluaisin hirmuisesti kertoa myös puolisolleni, mutta puren (toistaiseksi) hammasta ja pidän salaisuuteni. Mutta hieno se on, upea, kaunis, ja kaikin puolin tekee minusta hyvännäköisen.
Niin kuin äitini sanoi, se myös näyttää hääpuvulta.
Kyllä vaan, mun äiti tuntee minut selvästi paremmin kuin minä itse. Itse en olisi edes sovittanut sitä pukua. Koska se täytti minun 3:sta kriteeristä yhden. Ja silti se oli täydellinen. Todellakin, täydellinen.
Kirsikkana kakun päällä, se oli äitin valitsema.
Koska äiti on paras.
Jo pelkästään hääpukuja katselemaan lähdettiin, kun äitin kollega laittoi viestiä, että heillä päin hääpukuliikkeessä alennus, 50 % kaikista puvuista (www.pop-wedding.fi). Niinpä minä otin puhelimen kauniiseen käteen, soitin, ja varasin ajan keskiviikoksi 26.8. Äkkiä puhelua siskolle, että pääseekö myös mukaan. Hänellä on työhaastattelu. PKELE! Uutta soittoa liikkeeseen, olisiko mahdollista sovitus torstaina 27.8. Kyllä käy. Niinpä minä järjestin työkuvioni vaikeasti, mutta onnistuneesti (suurin piirtein) ja päädyin ajamaan itse 130km matkan virkistyspäivään, jotta pääsee myös sisko makutuomariksi.
Sisko soittaa keskiviikkona, että haastattelu siirtyi, ja olisi hyvä päästä keskiviikkona jo puku kaupoille.... Sisko tarttui puhelimeen, sai ajan varattua, ja minä säädin työasiat nyt takaisin toiseen suuntaan. Hieman siis suunnitelmat heitti, niin sanotusti, härän pyllyä.
Vaan ei sen väliä, keskiviikkona suuntasimme Järvenpäähän.
Minulla oli tietyt kriteerit, jotka piti täyttyä puvussa. Niitä oli 3. Etsin siis itse pukuja, jotka täyttävät nämä kriteerit. Ja löysinkin pari hyvää. Siskokin löysi pari hyvää. Äiti löysi ehkä yhden hyvän, ja yhden mistä jo rekissä sanoin että "äiti, ei". Äiti kuitenkin kovasti sanoi että pitää sovittaa, ja antoi myyjärouvalle puvun.
No, sovitin ensimmäistä (äitin valitsemaa) pukua, ja se oli hyvä. Ei täydellinen, mutta hyvä. Säikähdin. Hitto, äitikö sen puvun löysi... Jatketaan kuitenkin sovittamista, ei se ollut SE puku. Pari muuta, huti, ei mun pukuja. Joskin nämä olivat niitä minun valitsemiani, niitä, jotka täyttivät kaikki kriteerit. Mutta ei, ei mitään fiilistä. "Vanhentaa", "Liikaa kangasta" taisivat olla kommentteja, jotka kaksi vuotta nuorempi siskoni suustaan päästi. Eli ei.
Ja sitten. Se puku. SE puku. Josta minä sanoin äitille, että "äiti ei". Niin se puku.
Se oli SE puku.
Olen sinänsä ollut aina helppo shoppailija, että kun löydän mieleisen, lopetan etsimisen. Niin kävi myös nyt. On mahdollista, että jossain on puku, joka on vielä parempi. Mutta on erittäin paljon todennäköisempää, että ei ole. Niinpä etsintä loppui siihen hetkeen.
Koska se oli SE puku.
En aio kertoa millainen puku minulla tulee olemaan, se selviää kesäkuussa. Syystä että äitini, siskoni, veljeni ja kaasojeni lisäksi kukaan vieras ei saa tietää millainen pukuni on. Se on yllätys. Sanon "vieras", tarkoitan häävierasta, ja sanon sen siksi, että jok'ikinen työkaverini tietää jo pukuni ulkonäön (EN VOINUT VASTUSTAA!!). Haluaisin hirmuisesti kertoa myös puolisolleni, mutta puren (toistaiseksi) hammasta ja pidän salaisuuteni. Mutta hieno se on, upea, kaunis, ja kaikin puolin tekee minusta hyvännäköisen.
Niin kuin äitini sanoi, se myös näyttää hääpuvulta.
Kyllä vaan, mun äiti tuntee minut selvästi paremmin kuin minä itse. Itse en olisi edes sovittanut sitä pukua. Koska se täytti minun 3:sta kriteeristä yhden. Ja silti se oli täydellinen. Todellakin, täydellinen.
Kirsikkana kakun päällä, se oli äitin valitsema.
Koska äiti on paras.
tiistai 25. elokuuta 2015
Kiinan puvuista
Koska olen utelias uuno, en voinut pysyä poissa tietystä Facebookin ryhmästä (joskin taas ärsyttää niin paljon että lentänen kuin leppäohjus parissa päivässä pois ryhmästä, ja estän itseni lisäämisen takaisin). Tänään keskustelussa on kiinasta tilatut hääpuvut. Argumentteja, kuten kuvitella saattaa, on puolesta ja vastaan. Tällä hetkellä keskustelu on siirtynyt Kiinan lapsityöhön, ja kuinka sitä ei pidä tukea. Maailma siis paranee!
Argumentti 1. Suomessa puvut on kalliita, Kiinassa halvempia
Sanoivat hääpukukauppiaat mitä tahansa, tämä on totta. Kiinassa myydään 100€ pukua, joka Suomessa maksaa 500€. Tämä tekee Kiinan puvusta halvemman (perusmatikkaa, 500 on enemmän kuin 100).
En ole hääpukuliikkeiden alan asiantuntija, hittovie, en sitten vanhojen tanssipuvun ostamisen jälkeen ole edes kyseisessä liikkeessä käynyt (joskin muutosta tulossa tällä viikolla!). Mutta sen verran minun maalaisjärkeni minulle kertoo, että ne puvut siellä rekeissä on noin kahdeksan(toista) kertaa laadukkaampia kuin ne Kiinasta tilatut (hence tuo 500€ - 100€ hintakamppailu). Senkin verran tiedän, että myös Suomesta on mahdollista saada hääpuku alle tonniin, jopa alle viiteen sataan.
Argumentti 2. Suomalaista työvoimaa pitää tukea!
Sanokaa mitä sanotte, tämä on paras argumentti. Se, ettei kaikilla ole siihen varaa, on ikävä tosiasia. Voisin uskoa, että valtaosa teettäisi itselleen puvun suoraan suunnittelijalla, jos budjetti sen antaisi periksi, eikä tarvitsisi sen takia häissä natustaa näkkäriä.
Keskustelussa on käyty hölmöä väittelyä siitä, kuinka "ei minun hääpukuostokseni vaikuta Suomen talouteen". Eli siis täysin unohdetaan se tosi asia, että kaikki ostoskäyttäytyminen vaikuttaa Suomen talouteen. Ei se yksi mekko muuta asiaa suuntaan tai toiseen, se on totta, mutta kyllä - se vaikuttaa. Jos kaikki ostaisivat hääpukunsa Suomesta kivijalkakaupoista, montakohan kymmentä, jos ei sataa ja jopa tuhatta, suomalaista työvuotta me lisättäisiin?
Argumentti 3. Saman puvun saa Kiinasta.
Tähän et usko itsekään. Toisilla käy hyvä tsäkä, ja puku on hyvin tehty. Toisilla käy helvetin huono tsäkä, ja puku on oksennuksen vihreä ja yltäpäältä kuivuneessa kuumaliimassa. Tämä on tuuripeliä.
Argumentti 4. Kaikki saavat itse tehdä päätöksen oman pukunsa ostamisesta.
Ja tämä on muuten aivan totta. Kellään muulla ei ole mitään varaa sanoa, ostatko pukusi Kiinasta, Kontulasta vai teetätkö sen Lappalaisella porofarmarilla. Vain sinä teet sen päätöksen. Silti et voi ottaa itseesi, jos suomalainen yrittäjä pyrkii kertomaan niitä negatiivisia puolia valinnastasi - hänellä on valitettavaa kokemusta mihin hän argumenttinsa perustaa.
Olisin tekopyhä, jos väittiäisin, etten selaa vBridalin ja JJhousen sivujen valikoimia, ja ole jopa kerran melkein tilannut pukua sieltä. Enkä ole todellisuudessa vielä sulkenut sitä vaihtoehtoa kokonaan poiskaan. Tiedostan, ettei valintani oli se eettisin mahdollinen, ja olen itse itseni argumentoinut pussiin tässä tekstissä, mutta so what?
Olen myös puntaroinut vaihtoehdon kanssa, jossa muokkaan äitini hääpuvun sopivaksi ompelijalla. Tämä taas on niin maan perkeleen eettinen ratkaisu ettei toista ole (tuen suomalaista työtä hei aivan julmetusti, ja kierrätän samalla). So what?
Eniten kuitenkin puntaroin sen vaihtoehdon kanssa, että sovittamalla löydän liikkeestä itselleni mieluisen puvun omaan budjettiin sopivalla hinnalla. Mietitään muita vaihtoehtoja sitten seuraavaksi. Joka tapauksessa teen päätökseni ihan sen mukaan, mistä löydän mieluisimman puvun - kuten pitäisi muidenkin tehdä. Kaikille ihmettelijöille voi sanoa so what?
ps. nyt keskustelu on siirtynyt jo terrorismiin...
Argumentti 1. Suomessa puvut on kalliita, Kiinassa halvempia
Sanoivat hääpukukauppiaat mitä tahansa, tämä on totta. Kiinassa myydään 100€ pukua, joka Suomessa maksaa 500€. Tämä tekee Kiinan puvusta halvemman (perusmatikkaa, 500 on enemmän kuin 100).
En ole hääpukuliikkeiden alan asiantuntija, hittovie, en sitten vanhojen tanssipuvun ostamisen jälkeen ole edes kyseisessä liikkeessä käynyt (joskin muutosta tulossa tällä viikolla!). Mutta sen verran minun maalaisjärkeni minulle kertoo, että ne puvut siellä rekeissä on noin kahdeksan(toista) kertaa laadukkaampia kuin ne Kiinasta tilatut (hence tuo 500€ - 100€ hintakamppailu). Senkin verran tiedän, että myös Suomesta on mahdollista saada hääpuku alle tonniin, jopa alle viiteen sataan.
Argumentti 2. Suomalaista työvoimaa pitää tukea!
Sanokaa mitä sanotte, tämä on paras argumentti. Se, ettei kaikilla ole siihen varaa, on ikävä tosiasia. Voisin uskoa, että valtaosa teettäisi itselleen puvun suoraan suunnittelijalla, jos budjetti sen antaisi periksi, eikä tarvitsisi sen takia häissä natustaa näkkäriä.
Keskustelussa on käyty hölmöä väittelyä siitä, kuinka "ei minun hääpukuostokseni vaikuta Suomen talouteen". Eli siis täysin unohdetaan se tosi asia, että kaikki ostoskäyttäytyminen vaikuttaa Suomen talouteen. Ei se yksi mekko muuta asiaa suuntaan tai toiseen, se on totta, mutta kyllä - se vaikuttaa. Jos kaikki ostaisivat hääpukunsa Suomesta kivijalkakaupoista, montakohan kymmentä, jos ei sataa ja jopa tuhatta, suomalaista työvuotta me lisättäisiin?
Argumentti 3. Saman puvun saa Kiinasta.
Tähän et usko itsekään. Toisilla käy hyvä tsäkä, ja puku on hyvin tehty. Toisilla käy helvetin huono tsäkä, ja puku on oksennuksen vihreä ja yltäpäältä kuivuneessa kuumaliimassa. Tämä on tuuripeliä.
Argumentti 4. Kaikki saavat itse tehdä päätöksen oman pukunsa ostamisesta.
Ja tämä on muuten aivan totta. Kellään muulla ei ole mitään varaa sanoa, ostatko pukusi Kiinasta, Kontulasta vai teetätkö sen Lappalaisella porofarmarilla. Vain sinä teet sen päätöksen. Silti et voi ottaa itseesi, jos suomalainen yrittäjä pyrkii kertomaan niitä negatiivisia puolia valinnastasi - hänellä on valitettavaa kokemusta mihin hän argumenttinsa perustaa.
Olisin tekopyhä, jos väittiäisin, etten selaa vBridalin ja JJhousen sivujen valikoimia, ja ole jopa kerran melkein tilannut pukua sieltä. Enkä ole todellisuudessa vielä sulkenut sitä vaihtoehtoa kokonaan poiskaan. Tiedostan, ettei valintani oli se eettisin mahdollinen, ja olen itse itseni argumentoinut pussiin tässä tekstissä, mutta so what?
Olen myös puntaroinut vaihtoehdon kanssa, jossa muokkaan äitini hääpuvun sopivaksi ompelijalla. Tämä taas on niin maan perkeleen eettinen ratkaisu ettei toista ole (tuen suomalaista työtä hei aivan julmetusti, ja kierrätän samalla). So what?
Eniten kuitenkin puntaroin sen vaihtoehdon kanssa, että sovittamalla löydän liikkeestä itselleni mieluisen puvun omaan budjettiin sopivalla hinnalla. Mietitään muita vaihtoehtoja sitten seuraavaksi. Joka tapauksessa teen päätökseni ihan sen mukaan, mistä löydän mieluisimman puvun - kuten pitäisi muidenkin tehdä. Kaikille ihmettelijöille voi sanoa so what?
ps. nyt keskustelu on siirtynyt jo terrorismiin...
lauantai 15. elokuuta 2015
Häätarpeita
Jos häitä järjestäessä pitäisi hankkia pappi ja kirkko, juhlapaikka ja pitopalvelu, bestman ja kaaso, sormus ja esteettömyystodistus, olisin tyytyväinen. Tykkään järkätä meidän häitä, mutta voi että on paljon muistettavaa! Tällä hetkellä käyn kauppaa vesikarahveista Facebookin kirpputorilla. Siis vesikannuista pöytiin. Vesikannut! Nekin pitää muistaa!
Mitä kaikkea pientä yksityiskohtaa häissä sitten pitää olla? Olen suhteellisen suurpiirteinen ihminen, ja olen aina ajatellut, että kukaan ei kuitenkaan muista häistä jotain helvatin serviettejä. Vaan nyt kun suunnittelen omiani, niin kyllä niillä muuten on merkitystä! Äitini haluaa ehdottomasti, että häissämme on kirjaillut servietit, ja niin tuo puolisokin ajatuksesta innostui. Ja onhan se kiva, olen lämmennyt ajatukselle.
Mites sitten leikit, pelit ja sen sellaiset? Puheita toivon häihini - äitini ainakin puhuu, siskoni on uhonnut, kaasoilta toivon sanan tai kaksi (viinilasillisen tai kahden(toista) jälkeen), anopilta ja apelta sana, ehkä myös bestmanilta. Lisäksi meille tulee hääbingo hyytävän hyvine yksityiskohtineen. On meillä myös maailman parhaat palkinnot, ainakin pääpalkinto. Hääkimpun sekä sukkanauhan heitot meille tulee, ehdottomasti - tästä en jousta! Häätanssi, kakunleikkuu, tietenkin ohjelmassa.
Ja ne pirun vessakorit....
Mitä kaikkea pientä yksityiskohtaa häissä sitten pitää olla? Olen suhteellisen suurpiirteinen ihminen, ja olen aina ajatellut, että kukaan ei kuitenkaan muista häistä jotain helvatin serviettejä. Vaan nyt kun suunnittelen omiani, niin kyllä niillä muuten on merkitystä! Äitini haluaa ehdottomasti, että häissämme on kirjaillut servietit, ja niin tuo puolisokin ajatuksesta innostui. Ja onhan se kiva, olen lämmennyt ajatukselle.
Mites sitten leikit, pelit ja sen sellaiset? Puheita toivon häihini - äitini ainakin puhuu, siskoni on uhonnut, kaasoilta toivon sanan tai kaksi (viinilasillisen tai kahden(toista) jälkeen), anopilta ja apelta sana, ehkä myös bestmanilta. Lisäksi meille tulee hääbingo hyytävän hyvine yksityiskohtineen. On meillä myös maailman parhaat palkinnot, ainakin pääpalkinto. Hääkimpun sekä sukkanauhan heitot meille tulee, ehdottomasti - tästä en jousta! Häätanssi, kakunleikkuu, tietenkin ohjelmassa.
Ja ne pirun vessakorit....
perjantai 7. elokuuta 2015
Sormusta mä metsästän... Tahdon saada suuren... Puoliso pelkää pirusti....
kellossa!!Kihlasormukseni on suhteellisen massiivinen - noin 0,6cm leveä hopeinen rinkula, jossa on kolme timanttia ja "raitoja" (eli siis syvennyksiä, mikä lie oikea termi sormuksesta puhuttaessa...). Ajatuksenani kultakauppaan astuessa, oli saada jotain tällaista kihlan kaveriksi.
Hopeiden sormuksen rinnalle siis ajatuksena valkokultainen timanttisormus, ja rivitimanteilla. Leikin hetken ajatuksella, että olisi koholla oleva yksi timantti, mutta ei se ole mun juttu. Mutta valkokulta rivitimanteilla - that's it! Vaan mitä käy kun korukaupassa proovaan sitä sormusta. Ei minkäänlaista tunnereaktiota. Se on vaan blaaaaaaaaa. Koska kihla on niin massiivinen, ei sellainen sormus, jota ajattelin näytä sen rinnalla yhtään miltään.
Niinpä katsottava hiukan muita malleja.
Ja muuten niitähän on nyt katsottu. Reilusti, eli runsaasti, eli jatkuvasti ja törkeän paljon.
Nyt on selvillä millainen se sormus pitää olla.
Valkokultainen?
Ei
Rivitimanteilla
Vähän
Hyvin mätsäävä kihlan kanssa?
Ei.
Kuinka innostunut olenkaan keltakultaisesta sormuksesta! Se näyttää mainiolta kihlan rinnalla - juuri siksi että ovat niin erilaiset! Ensirakkaus oli kelta-valkokultainen sormus, jossa dimangit menevät "laineina". Sormuksessa näyttäisi olevan kymmeniä timantteja, totuus oli 4. Puolison mielestä ei tarpeeksi hieno minulle (aivan, hänen mielestään. Tästä syystä rakastan tuota ihmistä). Itse en niin ajatellut että timanttien määrällä on väliä. Seuraava sormus lainehti timantteja keltakultaisessa rinkulassa. Aivan mahtava. Tyyli on siis nyt selvästi selvillä.
Vaan mikä se lopullinen valinta on siis? Vielä ei mitään ole ostettu. Mutta joka ikisessä liikkeessä, jossa olemme käyneet, on yksi tietty sormus pistänyt silmään ja saanut pienen "haaaaaa" elämyksen aikaan. Timantteja kymmenen. Eikä tarvitse valita mitä kultaa sormus olisi, sillä se pitää sisällään niin kelta-, valko- kuin punakultaa. Ja se on aivan mahtava. Budjettia ajatelleen ei niin mahtava, mutta ollaan häiden suunnittelun lomassa päätetty, että budjetti on ennemmin ohjenuora... Kun jotkun asiat vaan on niin super. Ja ei nyt ihan kaikkia pöytäkoristeita muutenkaan lasketa eurolleen....
Lupasin puolisolle, että lusitaan lomat, varataan kirkko ja sitten mennään sormus kauppaan. Mutta vakaa usko minulla on, että tämä sormus minulle lähtee sieltä mukaan:
 |
| Sormusten kuvat lainattu Kultajousen sivuilta |
Vaan löytyi kultakauppareissulta jotain häihin, joka on jo ostettu huippuhalpaan 32€ hintaan. Nimittäin vihkiparin skumppalasit! Ajatuksena oli että kaiverretaan niihin vielä hääpäivä, mutta ovat niin koristeelliset, etten tiedä onko niin tarpeen. Mutta jos mun mies sanoo, että sydämin ja "timantein" koristellut lasit on tosi hienot ja älyttömän kivat, ei voi mennä kovin väärän! Ja muuten, ne on tosi hienot ja älyttömän kivat!
sunnuntai 26. heinäkuuta 2015
Neidistä rouvaksi.
 |
| http://theyouthculturereport.com/wp-content/uploads/2013/04/ball-n-chain-marriage.jpg |
Tässä taannoin, jotakin jenkkiläistä hääohjelmaa katsoessani, koin ensimmäisen stressinpoikasen: tajusin, että helvettos, mustahan tulee vaimo. Neiti-ihmiset valmistautuivat kimpin kiinniottoon, kun morsian selkä heihin päin valmistautui taasen viskomaan kimppua innokkaille neitokaiselle. Ja silloin se iski: enää ikinä, siis IKINÄ, en ole siellä vastaanottavassa päässä. Kerran vippaan kimpun menemään, ja morsiuskimppuhulinat mun osalta on sitten siinä.
Siis ihan oikeasti, musta tulee ROUVA....
Toinen "siis ihan oikeasti me ollaan menossa naimisiin" tajuaminen tuli kun vein pyykkejä pyykkitupaan. Rappukäytävän alakerrassa katselin nimitaulua, ja mietin että tuostahan pitää sitten saada tuo toinen sukunimi pois kun on häät vietetty. Siitä mietin sitten muita nimiasioita: ajokorttikin pitää vaihtaa. Silloin se iski. Siis ajokortti. Mun ajokortissa ei kohta enää lue mun neiti nimi, vaan rouva nimi. Tässähän menee koko identiteetti uusiksi!
Siis ihan oikeasti, musta tulee ROUVA....?
Stressaako mua muuten naimisiin meno, tai epäilisinkö hetkeäkään etteikö se olisi juuri oikea ratkaisu? En. Asiat alkaa vaan konkretisoitumaan, ja sitä kautta asioita miettii eri vinkkelistä: tässä ihan oikeasti mennään naimisiin, eikä vaan järjestetä häitä. Tässä ihan oikeesti ollaan lupaamassa ääneen (muutenkin kuin toisillemme), että kyllä me ollaan yhdessä aina, eletään elämämme vanhoiksi korpuiksi asti yhdessä. Luvataan rakastaa toisiamme vielä kun ollaan kuin kuusituntia kylpyammeessa lilluneita ruttunaamoja. Ääneen sen sanominen kaikkien meille tärkeiden ihmisten ympäröimänä ei varmasti muuta yhtään mitään, ja samalla se muuttaa kaiken mihin on totuttu.
Siis ihan oikesti, musta tulee ROUVA!
lauantai 25. heinäkuuta 2015
Ensi sukellus
 |
| http://wedding-yes.blogspot.fi/2009/06/bridal-dress-in-sepia-wedding.html |
Tänään matkasimme äitini ja kolmevuotiaan kummityttöni kanssa kesäpäivän ajelulle Tampereen suuntaan. Netissä kiertänyt huhu 100€ maksavista hääpuvuista Ylöjärven vahinkotavarakeskuksessa piti käydä toteamassa matkalla todeksi. Ja sieltähän niitä pukuja löytyi, rekkiä rekin perään, kokoja laidasta laitaan, pukuja vuosikymmenten takaa tähän päivään.
Vaan löytyikö SE puku?
Kriteereinä puvussa minulla on värin lisäksi malli, laahuksen pituus sekä olkainten lukumäärä. Sovitin kahta pukua, toinen kaunis off-shoulder. Toinen kaunis, yksinkertainen kuin kantajansakin, halterneck.
Vaikka kuinka tönötin ja tuijotin itseäni peilistä, ja ajattelin että that's it, en saanut muuta kuin ahdistuksen aikaan. Ihan tosi, that's it? Toinen puku, ja THAT'S IT? Äidin lähtiessä kummitytön kanssa maksamaan lelut, jotta saatiin myös kolmivuotias innostumaan hääpukuostoksista, oli puku saatava pois päältä. Siis ihan oikeasti, onko tämä nyt se? Täyttääkö tämä nyt ne ihan jokaisen kriteerin mikä mulla oli? Ihan tosissaan, toinen sovittamani puku. Hymyilinköhän edes sitä sovittaessani? Kyllä, se oli hyvä puku. On edelleen. Siellä Ylöjärven rekissä.
Puku ei ollut SE.
Puolisolleni soitin äsken kotiin tultuani. Kerroin sovittaneeni hääpukuja. "No, löytyikö?" kysyi hän (todennäköisesti erittäin toiveikkaana, ottaen huomioon 100€ hintalapun puvuissa). "En ostanut, mutta löytyi yksi ihan kiva"
"Onneksi et ostanut, ihan kiva ei riitä"
Ja oikeammassa hän ei olisi voinut olla. Jos meinaan käyttää tuhottoman ison summan juhlaan, mekkoon ja ulkonäköön, niin "ok" ei ole ok. Puku, joka saa minut hymyilemään, on ok. Puku, jossa tunnen itseni kauniiksi, on ok. Puku, joka pukee minua, on ok. Puku, joka on läheisteni mielestä upea, on ok. Puku, joka täyttää kaikki nämä, on SE puku.
Jenkkiohjelmissa eukot käyttävät pienen kaksion käsirahan verran hääpukuun. Pukuun, joka on päällä päivän. Ehkä sen elämän tärkeimmän juhlapäivän, mutta kuitenkin - päivän. Itselleni prioriteettina on löytää puku, jossa tunnen itseni kauniiksi, mutta ilman että tarvitsee miettiä sen kustannuksia. En aio myydä pukuani jälkikäteen (ainakaan todennäköisesti), koska muutoin olisi aivan sama vuokrata puku alunalkajaan ja säästää. Haluan, että puku on sen verran edullinen, ettei edes rahapulassa tunnu että tällä elettäisiin viikko. Ostan puvun, koska voin aina haaveilla, että mahdollinen tuleva tyttäreni sen päälleen laittaa. Itsekin todella harkitsin äitini puvun laittamista - modattuna toki. Enkä ole sitä pois sulkenut vieläkään.
 |
| http://www.cosmopolitan.com.au/bride/fashion-and-beauty /bride-fashion/2014/5/most-revealing-wedding-dresses/ |
Tai koska tykkään pukeutua persoonallisesti, ehkä menen tällä.
Muistaisi muuten mummot ja vaarit, myös ne dementiasta kärsivät.
Ja kirkossa vasen puoli ammottaisi tyhjyyttään.
Ja lapset näkisivät painajaisia vielä keski-iän kriisissä.
Ja puoliso kirkossa vastaan kävellessä todennäköisesti kävelisi ohi.
perjantai 24. heinäkuuta 2015
Ehdoton "EI"
Kuulun sosiaalisessa mediassa jos johonkin hääaiheeseen ryhmään ja kirpputoriin. Olenkin ennättänyt ostaa jo koristeita häihin, ja huomattavasti edullisemmin kuin kaupasta. Eräs toimivaksi rahansäästämiseksi havaittu keino oli myös nyysiä parhaan ystävän häistä pöytäkoristeet lähtiessä.
Päätin poistua eräästä seuraamastani hääaiheisesta ryhmästä toistaiseksi keskustelun "ehdottomat eit hääjuhlassa" siivittämänä. Nämä tulevat morsiamet kun kirjoittivat pitkää listaa siitä, mitä häissä saa tapahtua, ja mitä ei. Samaiset tulevat rouvat kirjottelevat, kuinka milloin mikäkin ärsyttää, kun ei mene oman mielen mukaan - anoppikin kun kehtaa mielipiteitään laukoa. Vanhemmat eivät missään nimessä saa osallistua häiden kustannuksiin koska "me ollaan aikuisia". Kyseessä on MEIDÄN PÄIVÄ, ettekö te tajua?
Itselläni niin sanotusti paloi käpy.
Minusta on vallattoman ihanaa, että äitini osallistuu häävalmisteluihin, ja kertoo mielipiteensä. Hänen kommenttinsa "en ole ihan varma laitatko hunnun" ei tarkoita, että hän päättäisi laitanko minä hunnun. Se tarkoittaa, että hän ei ole varma kuinka huntu asuuni sopisi (joka by the way on vielä jossain ihan muualla kuin minulla..). Kun anoppi sanoo keitä pitäisi kutsua, hän ei soita heille kutsua, vaan vinkkaa että heidätkin voisi kutsua. Ja jos hiivatti vie joku tahtoo rahaa pistää meidän hääjuhlaamme, antaa palaa.
Toinen asia, mikä hämmästyttää ja kummastuttaa, on tuo iän ikuinen "ne on teidän häät, teette just niin kuin itsestä tuntuu, teidän juhlat, vain teillä on merkitystä". HUUHAATA! Jos haluttaisiin juhlat, joissa vaan meillä on merkitystä, talsittaisiin kahdestaan verkkareissa papin eteen sanomaan joo kyllä ja lähdettäisiin raflaan syömään. Todistajatkin otettaisiin kirkolta. Silloin ei tarvitsisi miettiä muita (paitsi ehkä papin aikataulua ja todistajien työvuoroja). Koska järjestämme juhlat 75:delle ihmiselle, tulee myös nämä 75 hahmoa ottaa huomioon. Kyllä, me järjestämme oman näköisen juhlamme, mutta emme järjestä juhlia vain itsellemme (vaikka pieni perversio minulla on siitä, että istuttaisiin kruunut päässä valtaistuimilla koko päivä ja vieraat vaan katsoisivat kun me syödään ja juodaan. Saattaisi bileet loppua lyhyeen).
Ja mitä tulee näihin "ei tätä minun häihin". Jos et halua karjalanpaistia häihin, KERRO SE PITOPALVELULLE. Jos et tahdo tiaraa päähäsi, ÄLÄ LAITA TIARAA PÄÄHÄSI. Simple as that. Mutta kun kerrot, että ehdoton ei on humalassa esiintyminen, kun juhlissa saa ostaa omat juomansa, on yhtälö kumma. Alaikäisten juomista voit rajoittaa - niin sinun kuuluukin tehdä - mutta aikuinen ihminen saa tintata viinaa nielusta alas niin paljon kuin lystää. Jos on liikaa, häntä voi kehottaa poistumaan. Et kuitenkaan voi päättää tinttaako hän kiljua vai kaljaa.
Ja jos et halua pönötystä, tanssia, laulua, et tarjoa alkoholia etkä lämmintä ruokaa, ei saa puheita pitää ja haluat että juhlitaan läpi yön, niin miten helkatissa sinä sen toteutat?
 |
| Ulkonäköni lukiessani keskustelua https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/236x/59/04 /a4/5904a4953b76ff24b0de40bdb420db1a.jpg |
Itselläni niin sanotusti paloi käpy.
Minusta on vallattoman ihanaa, että äitini osallistuu häävalmisteluihin, ja kertoo mielipiteensä. Hänen kommenttinsa "en ole ihan varma laitatko hunnun" ei tarkoita, että hän päättäisi laitanko minä hunnun. Se tarkoittaa, että hän ei ole varma kuinka huntu asuuni sopisi (joka by the way on vielä jossain ihan muualla kuin minulla..). Kun anoppi sanoo keitä pitäisi kutsua, hän ei soita heille kutsua, vaan vinkkaa että heidätkin voisi kutsua. Ja jos hiivatti vie joku tahtoo rahaa pistää meidän hääjuhlaamme, antaa palaa.
Toinen asia, mikä hämmästyttää ja kummastuttaa, on tuo iän ikuinen "ne on teidän häät, teette just niin kuin itsestä tuntuu, teidän juhlat, vain teillä on merkitystä". HUUHAATA! Jos haluttaisiin juhlat, joissa vaan meillä on merkitystä, talsittaisiin kahdestaan verkkareissa papin eteen sanomaan joo kyllä ja lähdettäisiin raflaan syömään. Todistajatkin otettaisiin kirkolta. Silloin ei tarvitsisi miettiä muita (paitsi ehkä papin aikataulua ja todistajien työvuoroja). Koska järjestämme juhlat 75:delle ihmiselle, tulee myös nämä 75 hahmoa ottaa huomioon. Kyllä, me järjestämme oman näköisen juhlamme, mutta emme järjestä juhlia vain itsellemme (vaikka pieni perversio minulla on siitä, että istuttaisiin kruunut päässä valtaistuimilla koko päivä ja vieraat vaan katsoisivat kun me syödään ja juodaan. Saattaisi bileet loppua lyhyeen).
Ja mitä tulee näihin "ei tätä minun häihin". Jos et halua karjalanpaistia häihin, KERRO SE PITOPALVELULLE. Jos et tahdo tiaraa päähäsi, ÄLÄ LAITA TIARAA PÄÄHÄSI. Simple as that. Mutta kun kerrot, että ehdoton ei on humalassa esiintyminen, kun juhlissa saa ostaa omat juomansa, on yhtälö kumma. Alaikäisten juomista voit rajoittaa - niin sinun kuuluukin tehdä - mutta aikuinen ihminen saa tintata viinaa nielusta alas niin paljon kuin lystää. Jos on liikaa, häntä voi kehottaa poistumaan. Et kuitenkaan voi päättää tinttaako hän kiljua vai kaljaa.
Ja jos et halua pönötystä, tanssia, laulua, et tarjoa alkoholia etkä lämmintä ruokaa, ei saa puheita pitää ja haluat että juhlitaan läpi yön, niin miten helkatissa sinä sen toteutat?
torstai 23. heinäkuuta 2015
Missä mennään
Juhlapaikka, check
Pitopalvelu, check
Eli juhlat saadaan aikaiseksi. Vielä vaan puuttuu se, joka tekee juhlasta häät: vihkiminen.
Tarkoituksenamme on saada oman seurakuntamme kirkko, mutta kyseinen kirkko kun ei ota vielä varauksia vastaan. Eikä ota vielä syyskuussakaan, vaan silloin saamme esittää toiveen halutusta vihkiajasta, ja jos on päällekkäisyyksiä, ne arvotaan. En kuitenkaan ota asiasta sen suurempaa stressiä, koska a) oman seurakunnan jäsenet ovat etusijalla, b) häämme ovat jo kesäkuussa ja c) haluamme mahdollisimman aikaisen vihkiajan.
Monesti olen miettinyt näitä hahmoja, jotka haluavat kirkkovihkimisen, ja sen vuoksi liittyvät kirkkoon. En pysy tässä kärryillä. Kirkossa kun kysytään "kaikki tietävän jumalan kasvojen edessä tahdotko", ja jos et oikein usko tähän, niin miksi se siellä pitää kuuluttaa? Tahdotko oikeasti nimenomaisesti jumalan kasvojen edessä? Kirkko on kaunis miljöö, kyllä, mutta onhan siinä paljon muutakin kuin alttaritaulut, holvikäytävät ja kattomaalaukset.
Uskonto on minulle ollut aina tärkeä, siitä hetkestä kuin kuusi-vuotiaana ilmoitin äidilleni että rakastan Jeesusta enemmän kuin häntä (kirkon esikoulu, ei nyt välttämättä ihan totuus tänä päivänä - jos edes silloin..). En väitä olevani harras uskovainen, en käy edes kirkossa kuin joka kolmas joulu, silloinkin jos jaksan valvoa. En väitä että eläisin kristillisten arvojen mukaan, tai uskoisin Jeesukseen jumalan poikana. En väitä, että Raamatun sana on laki, enkä ole edes lukenut kuin luvun sieltä, toisen täältä - tämänkin rippikoulussa. Mutta silti, jotain sellaista löydän luterilaisesta kristinuskosta, johon voin samaistua, ja siksi haluan astella siihen miljööseen, "viimeisen ehtoollisen" ja papin eteen, kävelemään holvikäytävää ja tsiigaamaan kattomaalauksia. Enkä toistaiseksi ikinä, vaikka mikä tuska on elämässä kohdannut, ole epäillyt jumalan olemassa oloa.
Jesse nyt on erikseen.
Juhlapaikaksemme on valikoitunut hyvin lähellä kirkkoa sijaitseva seuraintalo. Aikaisempi valintamme sijaitsi noin puolen tunnin ajomatkan päässä kirkosta, ja hinta oli erittäin edullinen verrattuna moniin muihin juhlapaikkoihin. Puoli tuntia, 30 kilometriä, ei mielestäni ole liikaa vieraillekaan liikkua, moni kun kuitenkin tulee omilla autioillaan ja kimppataksit ovat kanssa suosittuja. Juhlapaikka oli sopivan kokoinen, sijaitsi rauhallisessa ympäristössä, juhlia saisi vaikka läpi yön. Astiat talon puolesta. Kaikki oli hyvin. Vaan niimpä minä tunnettuna tuuliviirinä päätin heittää budjetin romukoppaan ja valita kolme kertaa kalliimaan juhlapaikan kävelymatkan päästä (ja oikeasti puolisokin tykkäsi tästä reilusti enemmän). Koska on se vaan helpompi. Ja tilat on vielä paremmat, ja siistimmät. Ympäristö on rauhallinen, eikä kimppatakseille ole tarvetta. Juhliakin saa, kunhan avaa kukkaronnyörejä. Astiat saa aina vuokrattua, vaikkakin mahtavat 70-luvun paskanruskea kahviastiasto on talon puolesta. Kaikki on siis hyvin.
Mikä meille sitten oli tärkeää juhlapaikan välinnassa? Sijainti ei alkuun, loppuun sitäkin enemmän. Tarve on mahduttaa meidän 75 vierasta sopivasti sisään, ja jättää tilaa tanssille. Tarve on päästä pihalle (vaikka todennäköisesti kesäkuussa on kylmä ja sataa, joten kukaan ei ulos edes halua). Tämäkin tarve huomattiin vasta kun alettiin paikkoja katsomaan - eräs paikka sijaitsi ostarilla, kerrostalon yläkerrassa. Hieno paikka, sisään vaan mennään paikallisen räkälän terassin vierestä, ja meidän vieraat tuntien räkälä täyttyisi äkkiä puvut päällä istuvista hepuista. Ainoa ulkoilu mahdollisuus olisi siis lasitettu parveke, tai tämä terassi. Hyvä, jos sataa kuin saavista kaataen, huono jos ei. Niinpä päädyttiin, että halutaan piha. Juhlapaikassamme on onneksi iso katettu alue, jossa voi vilvoitella sateenkin sattuessa, ja eiköhän vielä joku markiisi saada pihalle jotta iltapala voidaan grillata sateenkin sattuessa.
Me tykätään viinistä, oluesta ja siideristä, eikä suinkaan olla järjestämässä mitään kahvituskekkereitä. Niinpä juhlapaikassa on myös tärkeää että saadaan tuotua omat juomat. Pitopalvelumme täti onneksi vielä huomautti, että parempi olla kylmäkaappi näille, pääsee helpommalla. Aiempaan juhlapaikkaan, siihen 30km päässä sijaitsevaan, olisi tämä pitänyt vuokrata. Nykyisessä juhlapaikassamme on kaapit omasta takaa (3kpl). SELKEÄ ETU! Tästä kyllä mielellään maksaa!
Pitopalvelumme valitsimme juhlapaikalle tuonne 30km päähän, ja sieltä suunnalta he ovat. Onneksi heille ei ole ongelma tulla täysin toiseen kaupunkiin, vaan saadaan heidät. Emme ole koskaan maistaneet ruokaansa, eikä tiedetä miten he toimivat, mutta käydessään meillä kotona, antoi tämä pitopalveluyrittäjä todella osaavan kuvan itsestään, ja jäi hyvä fiilis. Sitä paitsi menu on hyvä, juuri sellainen kun meille sopii! On salaattia, kalaa, lihaa, kuumaa ja kylmää. Eikä tarvitse maksaa edes itseään kipeäksi, vaan sopuhintaan saadaan hyvä. Ja koska täti lupasi meille tehdä maistiaiset hääkakusta, oli diili syntynyt.
Pitopalvelu, check
Eli juhlat saadaan aikaiseksi. Vielä vaan puuttuu se, joka tekee juhlasta häät: vihkiminen.
 |
| https://fi.wikipedia.org/wiki/Vantaan_Pyh%C3%A4n_Laurin_kirkko |
Monesti olen miettinyt näitä hahmoja, jotka haluavat kirkkovihkimisen, ja sen vuoksi liittyvät kirkkoon. En pysy tässä kärryillä. Kirkossa kun kysytään "kaikki tietävän jumalan kasvojen edessä tahdotko", ja jos et oikein usko tähän, niin miksi se siellä pitää kuuluttaa? Tahdotko oikeasti nimenomaisesti jumalan kasvojen edessä? Kirkko on kaunis miljöö, kyllä, mutta onhan siinä paljon muutakin kuin alttaritaulut, holvikäytävät ja kattomaalaukset.
Uskonto on minulle ollut aina tärkeä, siitä hetkestä kuin kuusi-vuotiaana ilmoitin äidilleni että rakastan Jeesusta enemmän kuin häntä (kirkon esikoulu, ei nyt välttämättä ihan totuus tänä päivänä - jos edes silloin..). En väitä olevani harras uskovainen, en käy edes kirkossa kuin joka kolmas joulu, silloinkin jos jaksan valvoa. En väitä että eläisin kristillisten arvojen mukaan, tai uskoisin Jeesukseen jumalan poikana. En väitä, että Raamatun sana on laki, enkä ole edes lukenut kuin luvun sieltä, toisen täältä - tämänkin rippikoulussa. Mutta silti, jotain sellaista löydän luterilaisesta kristinuskosta, johon voin samaistua, ja siksi haluan astella siihen miljööseen, "viimeisen ehtoollisen" ja papin eteen, kävelemään holvikäytävää ja tsiigaamaan kattomaalauksia. Enkä toistaiseksi ikinä, vaikka mikä tuska on elämässä kohdannut, ole epäillyt jumalan olemassa oloa.
Jesse nyt on erikseen.
Juhlapaikaksemme on valikoitunut hyvin lähellä kirkkoa sijaitseva seuraintalo. Aikaisempi valintamme sijaitsi noin puolen tunnin ajomatkan päässä kirkosta, ja hinta oli erittäin edullinen verrattuna moniin muihin juhlapaikkoihin. Puoli tuntia, 30 kilometriä, ei mielestäni ole liikaa vieraillekaan liikkua, moni kun kuitenkin tulee omilla autioillaan ja kimppataksit ovat kanssa suosittuja. Juhlapaikka oli sopivan kokoinen, sijaitsi rauhallisessa ympäristössä, juhlia saisi vaikka läpi yön. Astiat talon puolesta. Kaikki oli hyvin. Vaan niimpä minä tunnettuna tuuliviirinä päätin heittää budjetin romukoppaan ja valita kolme kertaa kalliimaan juhlapaikan kävelymatkan päästä (ja oikeasti puolisokin tykkäsi tästä reilusti enemmän). Koska on se vaan helpompi. Ja tilat on vielä paremmat, ja siistimmät. Ympäristö on rauhallinen, eikä kimppatakseille ole tarvetta. Juhliakin saa, kunhan avaa kukkaronnyörejä. Astiat saa aina vuokrattua, vaikkakin mahtavat 70-luvun paskanruskea kahviastiasto on talon puolesta. Kaikki on siis hyvin.
Mikä meille sitten oli tärkeää juhlapaikan välinnassa? Sijainti ei alkuun, loppuun sitäkin enemmän. Tarve on mahduttaa meidän 75 vierasta sopivasti sisään, ja jättää tilaa tanssille. Tarve on päästä pihalle (vaikka todennäköisesti kesäkuussa on kylmä ja sataa, joten kukaan ei ulos edes halua). Tämäkin tarve huomattiin vasta kun alettiin paikkoja katsomaan - eräs paikka sijaitsi ostarilla, kerrostalon yläkerrassa. Hieno paikka, sisään vaan mennään paikallisen räkälän terassin vierestä, ja meidän vieraat tuntien räkälä täyttyisi äkkiä puvut päällä istuvista hepuista. Ainoa ulkoilu mahdollisuus olisi siis lasitettu parveke, tai tämä terassi. Hyvä, jos sataa kuin saavista kaataen, huono jos ei. Niinpä päädyttiin, että halutaan piha. Juhlapaikassamme on onneksi iso katettu alue, jossa voi vilvoitella sateenkin sattuessa, ja eiköhän vielä joku markiisi saada pihalle jotta iltapala voidaan grillata sateenkin sattuessa.
Me tykätään viinistä, oluesta ja siideristä, eikä suinkaan olla järjestämässä mitään kahvituskekkereitä. Niinpä juhlapaikassa on myös tärkeää että saadaan tuotua omat juomat. Pitopalvelumme täti onneksi vielä huomautti, että parempi olla kylmäkaappi näille, pääsee helpommalla. Aiempaan juhlapaikkaan, siihen 30km päässä sijaitsevaan, olisi tämä pitänyt vuokrata. Nykyisessä juhlapaikassamme on kaapit omasta takaa (3kpl). SELKEÄ ETU! Tästä kyllä mielellään maksaa!
Pitopalvelumme valitsimme juhlapaikalle tuonne 30km päähän, ja sieltä suunnalta he ovat. Onneksi heille ei ole ongelma tulla täysin toiseen kaupunkiin, vaan saadaan heidät. Emme ole koskaan maistaneet ruokaansa, eikä tiedetä miten he toimivat, mutta käydessään meillä kotona, antoi tämä pitopalveluyrittäjä todella osaavan kuvan itsestään, ja jäi hyvä fiilis. Sitä paitsi menu on hyvä, juuri sellainen kun meille sopii! On salaattia, kalaa, lihaa, kuumaa ja kylmää. Eikä tarvitse maksaa edes itseään kipeäksi, vaan sopuhintaan saadaan hyvä. Ja koska täti lupasi meille tehdä maistiaiset hääkakusta, oli diili syntynyt.
324 +/- karkauspäivä
Pitkän vatvonnan ja soutamisen ja huopaamisen ja kaiken maailman arpomisen jälkeen perustin blogin, jossa tuumailen häihin liittyviä asioita, ajatuksia ja tunteita. Sitten poistin sen blogin, koska se ei tuntunut hyvältä. Sitten taas vatvoin, soudin ja huopasin, heitin noppaa ja otin yhteyttä shamaaniin. Ja tässä sitä ollaan. Pääsääntöisesti siksi, että vihdoin viimein sain yhdistettyä tämän blogin muiden blogieni joukkoon. Ei ollut helpoin homma, vaan työn ja tuskan takanaa - vanhat salasanat ja sähköpostiosoitteet olivat kadonneet mielen sopukoista vihreämmille niityille.
Miksi päädyin raapustamaan hääsuunnitelmia julkiseen muotoon? Eihän niitä kuitenkaan lue kuin äiti. Ehkä anoppi, jos joskus viinilasin jälkeen satun mainitsemaan blogin olemassaolosta. Sisko, jos ennättää; joku muu perheen jäsen jos hoksaa. Puoliso, jos muistaa. Mutta pääsääntöisesti minä itse, vuoden, kahden tai viiden päästä. Silloin hävettää, ehkä. Tai sitten naurattaa, kuten nyt aiemmat blogini ulkomaankomennuksilta.
Tuskin kirjoitan jokaista tunnetta, ärsytystä tai muuta. Mutta ehkä kirjoitan ne, mitkä pitää juuri siinä hetkessä pukea sanoiksi. Ehkäpä juuri ne tunteet on ne, mitkä ansaitsevatkin tulla kirjoitetuksi. Se, pitääkö tämä blogi sisällään jatkossa vain häihin liittyvää höpinää, jäänee vielä arvoitukseksi. Siitä se kuitenkin lähtee liikkeelle.
No kukas minä sitten olen, jos sinä, lukija, et satu olemaan oma äiti ole joka tuntee minut sen 27 vuoden takaa. Olen se, joka kertoo itsessään noissa kahdessa muussa blogissa, tutustu. Tällä hetkellä olen kesän 2016 morsian, tuleva rouva "puolisoni sukunimi". Tällä hetkellä elämäni koostuu häiden suunnittelusta, ja herra "puolisoni sukunimi" kanssa arjen ja juhlan elämisestä. Tai ei niitä voi erottaa, arki on juhlaa ja juhla on arkea. Tähän pyritään.
Jahka kirjoituskärpänen puraisee, kerron enemmän missä mennään ja miten tähän asti on päästy. Nyt lähden hakemaan tuon herra "puolisoni sukunimi" työmaalta, ja lähdemme nauttimaan tästä illasta. Onhan kuitenkin torstai 23. päivä.
Miksi päädyin raapustamaan hääsuunnitelmia julkiseen muotoon? Eihän niitä kuitenkaan lue kuin äiti. Ehkä anoppi, jos joskus viinilasin jälkeen satun mainitsemaan blogin olemassaolosta. Sisko, jos ennättää; joku muu perheen jäsen jos hoksaa. Puoliso, jos muistaa. Mutta pääsääntöisesti minä itse, vuoden, kahden tai viiden päästä. Silloin hävettää, ehkä. Tai sitten naurattaa, kuten nyt aiemmat blogini ulkomaankomennuksilta.
Tuskin kirjoitan jokaista tunnetta, ärsytystä tai muuta. Mutta ehkä kirjoitan ne, mitkä pitää juuri siinä hetkessä pukea sanoiksi. Ehkäpä juuri ne tunteet on ne, mitkä ansaitsevatkin tulla kirjoitetuksi. Se, pitääkö tämä blogi sisällään jatkossa vain häihin liittyvää höpinää, jäänee vielä arvoitukseksi. Siitä se kuitenkin lähtee liikkeelle.
No kukas minä sitten olen, jos sinä, lukija, et satu olemaan oma äiti ole joka tuntee minut sen 27 vuoden takaa. Olen se, joka kertoo itsessään noissa kahdessa muussa blogissa, tutustu. Tällä hetkellä olen kesän 2016 morsian, tuleva rouva "puolisoni sukunimi". Tällä hetkellä elämäni koostuu häiden suunnittelusta, ja herra "puolisoni sukunimi" kanssa arjen ja juhlan elämisestä. Tai ei niitä voi erottaa, arki on juhlaa ja juhla on arkea. Tähän pyritään.
Jahka kirjoituskärpänen puraisee, kerron enemmän missä mennään ja miten tähän asti on päästy. Nyt lähden hakemaan tuon herra "puolisoni sukunimi" työmaalta, ja lähdemme nauttimaan tästä illasta. Onhan kuitenkin torstai 23. päivä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)